Puolivuotisstatusta ja vauvafiilistelyä
Murmeli täytti mökillä ollessamme 6 kk. Päätin kirjoitella muistiin hieman mietteitäni ja fiiliksiä kuluneelta puolelta vuodelta.
Päällimmäisenä on ensinnäkin ihmetys siitä, mihin vuorokauden tunnit ovat kadonneet. Ennen sitä oli supertehokas töissä, tapasi töiden jälkeen kavereita, tuli kotiin, maksoi laskuja ja suoritti jos jonkinmoista hotellivertailua netissä, kävi ruokakaupassa ja herra paratkoon söikin vielä. Nyt tuntuu ettei päivän aikana saa tehtyä mitään. Kaikki on levällään ja to do -lista pitkä kuin nälkävuosi. Oman lounaan syöminen, ellei sitä ole erikseen aikataulutettu, on lähes mahdoton tehtävä. Samalla päivät hujahtavat ohi ja yhtäkkiä pieni vauva onkin jo kahdeksankiloinen mötkäle, joka kirkuu jos sillä on tylsää - eli äiti tekee jotakin kummallista (esim täyttää astianpesukonetta). Viihdytystä on oltava. Sohvalla ei noin vaan vanuta, pitää olla toimintaa. Kolmet päikkärit on saatava, muuten on vauva niin väsynyt, että mikään ei ole hyvin. Tässä sitä riittää ohjelmaa.
Lapsen aikatauluihin sopeutuminen on vienyt aikansa. Tuntuu, että Mies ei vieläkään ihan hahmota näitä aikatauluja ja sitä, että nyt mennään vauvan ehdoilla. Tästä seuraa toisinaan sanomista. Muutenkin vanha klisee vauva-ajan rasituksesta parisuhteelle on yllättävän totta. Nainen sopeutuu menojen vähenemiseen tietyllä tavalla jo raskausaikana, Mies taas sopeutuu joskus myöhemmin, jos sopeutuu.
Ja mitä vanhempana lapsen saa, sitä rankempaa, väitän. Eikä pelkästään fyysisesti - sitäkin siis kyllä, selkä ja polvet etenkin natisee liitoksistaan! Mutta jos on lähes 20 vuotta ehtinyt elää hilpeää ja huoletonta sinkku- tai DINK-elämää, niin onhan siinä ehtinyt tulla elämään kaavaa ja rutiineja. Joistakin jutuista on tosi vaikeaa luopua (esim. lempiohjelmien seuraamisesta, hömppäkirjojen lukemisesta, leipomisesta, sohvalla lojumisesta suklaarasian kera, spontaaneista ravintolailloista). Toisaalta juuri tässä piilee myös vauva-ajan hienous - yhtäkkiä saa kokea jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Rankatkin yöt ja päivät kuittaantuvat yhdellä mahtavalla sydämen sulattavalla naurulla ja hymyllä. Ja miten liikuttavaa onkaan herätä aamulla vieressäsi pieni vauva, joka hymyilee leveää hampaatonta hymyä ikenet vilkkuen, ilahtuneena uudesta päivästä :)
Samalla kun seuraan vauvan kasvua (taas jäi yksi vaatekoko pieneksi!) ja odotan innolla jo tulevia kehitysvaiheita, liikkumaan lähtöä, ensimmäisiä sanoja jne, niin suren jo valmiiksi vähän sitä, ettei vauva ole vauva loputtomiin. Samalla kun harmittelen sitä, etten ehdi seurata typeriä jenkkisarjoja tv:stä, murehdin sitä miten kohta lapsi jo viilettää omissa leikeissään eikä halua enää äitiä viereensä niin kiihkeän ehdottomasti kuin juuri nyt. Niin että älä sittenkään kasva liian nopeasti, pikku Murmelini <3
Päällimmäisenä on ensinnäkin ihmetys siitä, mihin vuorokauden tunnit ovat kadonneet. Ennen sitä oli supertehokas töissä, tapasi töiden jälkeen kavereita, tuli kotiin, maksoi laskuja ja suoritti jos jonkinmoista hotellivertailua netissä, kävi ruokakaupassa ja herra paratkoon söikin vielä. Nyt tuntuu ettei päivän aikana saa tehtyä mitään. Kaikki on levällään ja to do -lista pitkä kuin nälkävuosi. Oman lounaan syöminen, ellei sitä ole erikseen aikataulutettu, on lähes mahdoton tehtävä. Samalla päivät hujahtavat ohi ja yhtäkkiä pieni vauva onkin jo kahdeksankiloinen mötkäle, joka kirkuu jos sillä on tylsää - eli äiti tekee jotakin kummallista (esim täyttää astianpesukonetta). Viihdytystä on oltava. Sohvalla ei noin vaan vanuta, pitää olla toimintaa. Kolmet päikkärit on saatava, muuten on vauva niin väsynyt, että mikään ei ole hyvin. Tässä sitä riittää ohjelmaa.
Lapsen aikatauluihin sopeutuminen on vienyt aikansa. Tuntuu, että Mies ei vieläkään ihan hahmota näitä aikatauluja ja sitä, että nyt mennään vauvan ehdoilla. Tästä seuraa toisinaan sanomista. Muutenkin vanha klisee vauva-ajan rasituksesta parisuhteelle on yllättävän totta. Nainen sopeutuu menojen vähenemiseen tietyllä tavalla jo raskausaikana, Mies taas sopeutuu joskus myöhemmin, jos sopeutuu.
Ja mitä vanhempana lapsen saa, sitä rankempaa, väitän. Eikä pelkästään fyysisesti - sitäkin siis kyllä, selkä ja polvet etenkin natisee liitoksistaan! Mutta jos on lähes 20 vuotta ehtinyt elää hilpeää ja huoletonta sinkku- tai DINK-elämää, niin onhan siinä ehtinyt tulla elämään kaavaa ja rutiineja. Joistakin jutuista on tosi vaikeaa luopua (esim. lempiohjelmien seuraamisesta, hömppäkirjojen lukemisesta, leipomisesta, sohvalla lojumisesta suklaarasian kera, spontaaneista ravintolailloista). Toisaalta juuri tässä piilee myös vauva-ajan hienous - yhtäkkiä saa kokea jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Rankatkin yöt ja päivät kuittaantuvat yhdellä mahtavalla sydämen sulattavalla naurulla ja hymyllä. Ja miten liikuttavaa onkaan herätä aamulla vieressäsi pieni vauva, joka hymyilee leveää hampaatonta hymyä ikenet vilkkuen, ilahtuneena uudesta päivästä :)
Samalla kun seuraan vauvan kasvua (taas jäi yksi vaatekoko pieneksi!) ja odotan innolla jo tulevia kehitysvaiheita, liikkumaan lähtöä, ensimmäisiä sanoja jne, niin suren jo valmiiksi vähän sitä, ettei vauva ole vauva loputtomiin. Samalla kun harmittelen sitä, etten ehdi seurata typeriä jenkkisarjoja tv:stä, murehdin sitä miten kohta lapsi jo viilettää omissa leikeissään eikä halua enää äitiä viereensä niin kiihkeän ehdottomasti kuin juuri nyt. Niin että älä sittenkään kasva liian nopeasti, pikku Murmelini <3
Allekirjoitan täysin tuon heittämäsi väitteen "Mitä vanhempana, sen rankempaa". Fysiikka pettää (just ne polvet) ja psyykekin on koetuksella (unettomat yöt, pinna palaa herkemmin jne.). Jostain sitä kuitenkin saa niitä lisäsupervoimia ja päivät ja yöt rullaavat eteenpäin. Jossain vaiheessa tämä "uusi elmänvaihe" tuntuu jo ihan "normaalilta" arjelta. Vauvat ovat kuitenkin ihania ja vauva-aika kestää vain ohikiitävän hetken.
VastaaPoistaNiinpä. Ja onneksi on paljon asioita, joita on ehtinyt jo tehdä ja kokea ja joita ei enää niin kovasti kaipaa - esim. kosteat bileillat ;)
Poista