Torkkelinmäen tunnelmia

Meillä on sama ongelma kun lähestulkoon jokaisella suomalaispariskunnalla ja -perheellä. Mitä ihmettä syötäisiin tänään?! Mies laittaa yleensä jauheliharuokia, risottoa ja jotakin, missä on pekonia ja makkaraa. Minä taas kasvisruokaa ja keittoja. Murmelilla on vielä omat ruoat, mutta aika pian pitäisi siirtyä syömään samoja ruokia koko poppoo. Ja oikeastaan kukaan ei haluaisi laittaa ruokaa. Tästä on käyty muutamakin perhis elikkäs perheriita. Miehen bravuuri on risotto, itse taas tykkään tehdä kaikenlaista kasvispöperöä. Tässä esimerkiksi ihania uunibataatteja ja sitruunafalafeleja. Minttujukurttikastike puuttuu kuvasta. Ajateltiin nyt ottaa niskalenkki näistä iltasyömisistä, ja ollaan pohdittu viikonpäivien mukaisia teemapäiviä. Päätettiin Miehen kanssa ensi viikosta lähtien kokeilla tällaista: Sunnuntaisin kokkaillaan niin, että tähteitä varmasti jää! Maanantaisin syödään tähteitä Tiistaisin syödään keittoa Keskiviikko on kalapäivä Torstaisin syödään jotain oike

Asuntonäytöissä käynnistä on tullut perheellemme jokasunnuntainen harrastus. Monta ihan kivaa kämppää on jo löytynyt, mutta se oikea antaa vielä odotuttaa itseään. Oikean sijainnin asunto on yleensä hieman liian pieni, sopivan kokoinen vähän syrjässä tai sitten muuten ihanan asunnon taloyhtiöstä puuttuu hissi. Olin aluksi sitä mieltä, että kyllähän nyt ilman hissiäkin pärjää. Pakkasten tultua muutin mieleni: topatun muksun, hoitolaukun ja kauppakassin raahaaminen paksuissa talvivaatteissa on koettelemus hissilläkin. Haussa on siis kolmio, jossa olisi pienehköjen makkarien lisäksi järkevän kokoinen kylppäri. Sauna on plussaa, ja jonkinlainen kodinhoitotila (jonne saisi esim pyykkihelvetin jemmattua) olisi mahtava. Putket pitäisi olla tehtynä, ja sijainnin pitäisi olla näppärä - ruokakauppa, liikenneyhteydet, tarhat ja sellaiset lähellä. Talo mielellään vanha, huoneet korkeat. Itse asiassa voisimme rempata aika paljonkin, jos vaan muut kriteerit täyttyisivät. Niin ja se hissi. Viim

Huh mikä päivä.  Muutaman jo suht onnistuneen päiväuninukuttelun jälkeen meille tuli useampi päivä kärryttelyä väliin, kun oli kaikenlaista ohjelmaa ja päivämenoa. Ehkä Murmeli pääsi jo unohtamaan päiväunet pinnasängyssä, ehkä sen takia tämän päivän päiväunillemeno oli niin rankka kokemus. Lyhyesti: lapsi karjui naama punaisena 40 minuuttia, eikä suostunut nukkumaan, vaikka kuinka haukotteli ja oli silminnähden väsynyt. Tuon ajan jälkeen poistuin itse turhautuneena olohuoneeseen jäähylle hetkeksi, ja kas kummaa, huuto makkarissa loppui. Itse koitin rauhoittua, juoda lasin vettä ja istua hetkeksi alas. Lapsi jutteli tyytyväisenä itsekseen sängyssä kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen yritimme nukkumista uudelleen. Nyt lopun uupunut taistelija nukahtikin 4 minuutissa. Tällä yhteensä 54 minuutin nukutusoperaatiolla lapsi nukkui kokonaiset 1 h 15 minuuttia, ja äidillä puolestaan oli valtava morkkis ja huono äiti -fiilis koko loppupäivän. Kannattiko? Jaa-a. Toisaalta olen sitä mieltä, että

Päätin vihdoin aloittaa jonkinlaisen päiväunikoulun, josta olen aiemmin tainnut jo mainita. Haaveilen, että muksu oppisi nukkumaan pinnasängyssään itsekseen myös päivällä, eikä aina rattaissa tai äidin kainalossa. Yöt meillä menee jo niin hienosti. Viikonlopusta rohkaistuneena (mummu siis oli saanut Murmelin aamu-unille omaan sänkyyn noin vaan) päätin aloittaa; kieltämättä tähän vaikutti myös nämä kamalat pakkaset ja se, että eilen hytisin tunnin ulkona rattaita eteenpäin puskien sormet ja varpaat ihan jäässä. Odottelin Murmelin väsymistä ihan tosi pitkään, tyyppi oli ollut hereillä 3,5 tuntia kun aloitin nukuttamisen, ja leikit olivat muuttuneet jo lattialla makoiluksi. Sänkyyn päästyään muksu aloitti seisomistreenit. Taistelimme itkun ja huudon kera seisomista vastaan noin 20-30 min, vaikea sanoa miten kauan, kun en siinä hikipäissäni tajunnut ottaa kelloa mukaan makkariin. Joku rutiini olisi varmaan hyvä saada päikkärien alle, niin lapsi tajuaisi paremmin orientoitua nukkumaanmenoon

Kovasti odotettu parisuhdeviikonloppumme alkoi perjantaina huonoissa merkeissä. Sain jonkinlaisen oudon vatsapöpön; koko päivän kuvotti, huimasi ja heikotti, ja iltapäivästä nousi 38 asteen kuume. Lauantaiaamu koitti kuitenkin paremmissa merkeissä, kuume oli laskenut, joten päätimme pitää varauksemme. Murmelin oli tarkoitus jäädä kotiin mummun kanssa. Hotelli oli varattu niinkin kaukaa kuin Hakaniemestä, 2 kilometrin päästä. Lähtö oli vaikea. Murmeli, 11 kk, selvästi aisti että jotakin on tekeillä, ja takertui äitiin kuin hai laivaan. Onnistuimme kuitenkin lähtemään kotoa ilman kummempia itkuja, ja Murmeli jäi mummun seuraan leikkimään. Hotelli oli vallan mainio. Jatkuvan kännykän kuikuilun ohella nautimme olostamme - hotellihuone oli iso ja ihana, tervetuliaskumppa kylmää ja huoneen sauna (!) kuuma. Kävimme jopa aulabaarissa drinksuilla. Skumppa kylmässä Skumpan ja saunan uuvuttamina simahdimme tosin jo ennen yhtätoista, ja heräsimme sunnuntai-aamuna ennen seitsemää. Lojuim

Aloitin suklaalakon viime viikon sunnuntaina, siis puolitoista viikkoa sitten. Tavoitteena siis vähentää päivittäistä mässyttelyä, jos nyt vaikka puoleen edes ;) Ei siis suklaata tähän talouteen tammikuun aikana. Ensimmäinen päivä, sunnuntai meni vauhdilla, mutta olinkin edellisenä iltana syönyt niin paljon suklaakuorrutteisia pähkinöitä ja muuta vastaavaa, että ihan ällötti. Maanantai, toinen päivä, olikin sitten supervaikea. Sokerista oli ihan fyysisiä vieroitusoireita; oli ihan kamalan väsynyt ja vetämätön olo koko päivän. Teki todella paljon mieli karata ärrälle hakemaan helpotusta. Mieskin jo oli heltyä hakemaan suklaata kun vinguin kai sen verran surkeana. Enemmänhän se syklaansyönti on tapa; kun ei ole juurikaan aikaa lukea, katsoa leffoja tai sarjoja tai pelata pelejä, niin on sentäs jotain kivaa, mitä voi suoda itselleen. Tuntuu kuin olisin luopunut rakkaassa harrastuksesta!! Ja sokeriin kyllä näköjään koukuttuu melko tehokkaasti. Kolmas päivä alkoi hyvin, mutta (harvinais

Välillä tuntuu ihan ihmeelliseltä, että minulla on lapsi. Ennen, kun työkaverit ja omat ystävät tulivat raskaaksi ja saivat lapsia, siihen suhtautui positiivisen välinpitämättömästi; sehän nyt on luonnollista, että ihmisille ennen pitkää tulee lapsia. Mutta sitten, kun asia tuli itselle ajankohtaiseksi, tilanne muuttui. Aluksi sitä kuvitteli, että lapsi tulisi heti, kun sellainen on tilauksessa. Sitten, viikkojen ja kuukausien kuluessa, alkoi hiipiä epäusko ja pikkuhiljaa myös epätoivo; entä jos en ollenkaan voikaan saada lapsia? Ja se stressi, mikä liittyy lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin. Entä jos meissä on jotain vikaa? Entä jos en OIKEASTI koskaan voikaan saada lapsia? Ja kun vihdoin, vuoden yrittämisen jälkeen, yhtäkkiä hoitojen ollessa tauolla nappaakin, miten sitä ei meinaa edes uskoa, että se hailakan sininen testiviiva on ihan oikea positiivinen testitulos!  Heikosti positiivinen raskaustesti Sen jälkeen alkoikin uudenlainen huoli; entä jos raskaus

Kiikutin viime viikolla kassillisen äitiysvaatteita ystävälleni, joka on siinä ihanassa raskauden alkuvaiheessa, jossa pöksyt eivät enää mahdu kiinni, mutta vielä ei viitsisi satsata vaatteisiin, kun ei tiedä mihin kokoluokkaan sitä vielä kasvaa. Kassissa oli parit pöksyt, t-paitaa, äitiyssukkikset ja sellaista. Pidin itselläni ainoastaan mustat leggarit, jotka ovat matalavyötäröistä mallia, joten niitä voi käyttää ilman varsinaista pötsiäkin. Äitiysvaatteista luopuminen oli melkein (mutta vain melkein) yhtä vaikeaa kuin Murmelin pieneksi jääneiden vaatteiden pakkaus säilytyslaatikoihin. Olemme periaatteessa olleet Miehen kanssa sitä mieltä, että yksikin lapsi saattaisi riittää meidän perheelle. Periaatteessa. Ajattelin aina, että kunhan saan kokea raskauden edes yhden kerran, niin olen tyytyväinen. Ja Mies on melko vakuuttunut siitä, että tätä sinänsä ihanaa ja jännittävää mutta myös niin uuvuttavaa vauva-aikaa riittää meille tämä yksi kerta. Olemme pariinkin otteeseen pohtinut sitä

Ihania nämä ylimääräiset viikonloppuvapaat. Tänäänkin jäin sängynpohjalle nukkumaan aamulla, ja Mies hoiti Murmelin aamupuurot ja aamuleikit. Sitten hankkiuduttiin eroon joulukuusesta ja vähän siivottiin. Käytiin myös tänään ihkaensimmäisessä asuntonäytössä yhdessä. Niin, pankista näytettiin siis vihreää valoa projektille! Aloitimme näytöt vähän puolikiinnostuneina Alppiharjusta, jossa oli myytävänä 84-neliöinen putkiremontoitu asunto, joka kuitenkin muuten oli täysin rempattavassa kunnossa. Periaatteessa juuri sellaista haemmekin; putkiremppa hoidettu, mutta mahdollisuus muuten remontoida asunnosta meidänlainen. Tämä yksilö oli varmaankin perikunnan kauppaama; minkäänlaista remppaa ei ollut tehty ainakaan 30 vuoteen ja asunnossa oli jämiä vanhan ihmisen tykötarpeista (esim kaiteet vessanpytyn vieressä jne). Putkiremppa oli tehty joo, mutta kylppäri oli superpieni ja remppapaketista oli valittu maailman rumimmat vaaleansiniset peruslaatat ja peruskaapit. Katossa oli kulahtanut puupan

Tänään tuli postissa verokortti-ehdotus tälle vuodelle. Se herätti hilpeyttä. Verottaja on laskenut, että ryhtyisin taas veroja maksavaksi kansalaiseksi näin lapseni ollessa jo 10 kuukautta vanha. Olisihan se siis jo aikakin. Noh, joudun tuottamaan pettymyksen ja paljastamaan epäisänmaalliset aikeeni jäädä kotiin hoitovapaalle kokonaiseksi vuodeksi. Samalla huomenna olemme Murmelin kanssa pukeutumassa parhaimpiimme ja matkaamassa hattu kourassa pankkitädin pakeille tiedustelemaan, paljonko mahtaisimme saada lisää lainaa, ottaen huomioon tuon ylläolevan, eli että tuloja ei koko vuonna ole käytännössä ollenkaan. Vähät säästönikin aion syödä sen sijaan, että sijoittaisin ne pankin juuri lanseeraamaan ihan mahdottoman hyvään sijoitusrahastoon XYZ, ja lainan kuukausimaksutkin taidetaan laittaa jäihin täksi vuodeksi. Mutta kylmä totuus on myös se, että ihana asuntomme on käymässä meille pieneksi. Joudumme väkisinkin, jossakin vaiheessa, vaihtamaan kotia. Nyt jo kylmää pelkkä ajatus. Olen asu

Näin vuoden vaihduttua ajattelin vetää yhteen uusia taitoja, joita olen tässä vuoden mittaan hanskannut. Äitiyden myötä oppii nimittäin kertakaikkiaan kaikenlaista uutta ja hyödyllistä. Esimerkiksi, en ollut ennen tiennyt, että olen niin hyvä hiipimään! Murmelin nukkuminen (lempiaiheeni) on tässä viime päivinä sujunut, flunssasta huolimatta, tosi hyvin. Yöllä herätään ehkä kerran, ja takaisin unillekin päästään suht nopsaan. Tuossa uudelleen nukahtamisen kriittisessä vaiheessa yöllä lapsi on kuitenkin yllättävän ääniherkkä. Ei siis pidä kuvitellakaan, että lapsen sängyn vierestä voisi noin vaan poistua! Vauva pitää taputella uneen, ja sitten odottaa hetki sängyn vieressä. Kun lapsi on varmasti unessa, hiivitään hipihiljaa takaisin omaan sänkyyn. Lautalattialla se tapahtuu varovasti, jalan painoa pikkuhiljaa lankulle siirtäen ja hivuttautuen. Ja miten valtavasti ääntä lähteekään lakanoista! Myös sänkyyn kiivitään siis pikkuhiljaa. Vessassakäynti tässä vaiheessa onnistuu ainoastaan äär