Nyt se lähti!

Välillä tuntuu ihan ihmeelliseltä, että minulla on lapsi. Ennen, kun työkaverit ja omat ystävät tulivat raskaaksi ja saivat lapsia, siihen suhtautui positiivisen välinpitämättömästi; sehän nyt on luonnollista, että ihmisille ennen pitkää tulee lapsia. Mutta sitten, kun asia tuli itselle ajankohtaiseksi, tilanne muuttui. Aluksi sitä kuvitteli, että lapsi tulisi heti, kun sellainen on tilauksessa. Sitten, viikkojen ja kuukausien kuluessa, alkoi hiipiä epäusko ja pikkuhiljaa myös epätoivo; entä jos en ollenkaan voikaan saada lapsia? Ja se stressi, mikä liittyy lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin. Entä jos meissä on jotain vikaa? Entä jos en OIKEASTI koskaan voikaan saada lapsia? Ja kun vihdoin, vuoden yrittämisen jälkeen, yhtäkkiä hoitojen ollessa tauolla nappaakin, miten sitä ei meinaa edes uskoa, että se hailakan sininen testiviiva on ihan oikea positiivinen testitulos! 

Heikosti positiivinen raskaustesti

Sen jälkeen alkoikin uudenlainen huoli; entä jos raskaus menee kesken? Mitä jos ultrassa ei löydy sydäntä, tai sitten myöhemmin, löytyy jotakin outoa? Ja sitten, kun supistelut alkoivat ihan liian aikaisin, mitä jos vauva syntyy etuajassa, ja sen jälkeen vielä, mitä jos istukka ei enää pelitä, kun menikin yliajalle? Mahtuihan raskausaikaan kyllä paljon ihaniakin tunteita ja ajatuksia ja hetkiä. Kaikki ne ultrat vaikkapa, kun pikkusintti siellä sätkytteli iloisesti. Tai kun ensimmäisen kerran tajusi, mitä ne hassut perhosen siiven liikkeet vatsassa oikeasti tarkoittavat. Ja sitten myöhemmin ne kipeätkin potkut! Murmeli oli onneksi todella aktiivinen jo vatsassa. En joutunut juurikaan laskemaan vauvan liikkeitä vatsassa. 

Varhaisultra viikolla 7

    

4D-ultrassa viikolla 26 (muistaakseni)

Hetki syntymän jälkeen

Ja hurjaa, nyt siitä kaikesta on melkein vuosi jo, ja pikkuvauvani noin vaan ryhtyi eilen kävelemään! Ihanat varovaiset hieman horjuvat pikkuaskeleet, yksi toisensa jälkeen, eikä toinen edes taida itse tajuta, että käveli jo vaikka miten pitkän matkan! Eilisen alun jälkeen tänään on kävelty hieman enemmän, edelleen varovaisesti välillä maahan pepulleen pöllähtäen, mutta enenevässä määrin ja jo ihan itsekseenkin, ilman äidin tai isän erillistä houkuttelua. Kahden viikon päästä muksu varmaan jo juoksee...

Kaikkea muutakin kätevää on pikkutyttöni oppinut viime päivinä. Mm. sanomaan "Aatshiu" takaisin, jos äiti sanoo "Aatshiu", ja heittämään yläfemman. Ei niin kätevä uusi juttu on myös tv-tason laatikostojen vetäminen auki. Laatikoissa nimittäin säilytetään mm. äidin askartelu- ja leivontatarvikkeita... Saksia, leikkureita, cupcake-vuokia ja kaikkea ihanaa jännää. Teippiäkin muksu osaa näppärästi nyppiä irti, joten taso on teipattava kiinni jollakin teollisuustason teipillä.

On tämä hurjaa.