Tahtojen taistelu aka päiväunikoulu jatkuu
Huh mikä päivä.
Muutaman jo suht onnistuneen päiväuninukuttelun jälkeen meille tuli useampi päivä kärryttelyä väliin, kun oli kaikenlaista ohjelmaa ja päivämenoa. Ehkä Murmeli pääsi jo unohtamaan päiväunet pinnasängyssä, ehkä sen takia tämän päivän päiväunillemeno oli niin rankka kokemus.
Lyhyesti: lapsi karjui naama punaisena 40 minuuttia, eikä suostunut nukkumaan, vaikka kuinka haukotteli ja oli silminnähden väsynyt. Tuon ajan jälkeen poistuin itse turhautuneena olohuoneeseen jäähylle hetkeksi, ja kas kummaa, huuto makkarissa loppui. Itse koitin rauhoittua, juoda lasin vettä ja istua hetkeksi alas. Lapsi jutteli tyytyväisenä itsekseen sängyssä kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen yritimme nukkumista uudelleen. Nyt lopun uupunut taistelija nukahtikin 4 minuutissa. Tällä yhteensä 54 minuutin nukutusoperaatiolla lapsi nukkui kokonaiset 1 h 15 minuuttia, ja äidillä puolestaan oli valtava morkkis ja huono äiti -fiilis koko loppupäivän. Kannattiko? Jaa-a.
Toisaalta olen sitä mieltä, että lähes vuoden ikäinen lapseni voisi jo ryhtyä nukkumaan päiväunia omassa sängyssäkin, ainakin sateisina ja erityisen kylminä päivinä. Myöskään en tahdo opettaa muksulle, että kunhan tarpeeksi kauan huutaa, niin äiti antaa periksi. En siis voinut luovuttaa tajutessani, ettei muksu kerta kaikkiaan aio rauhoittua eikä se todellakaan tahdo mennä päikkäreille. Vaikka väsyttäisikin. Mutta oli kamalaa ja sydäntä väänsi.
Lapsen itkettäminen tuntuu tosi pahalta. Tuli mieleen viime kevät, kun lykin raivokkaasti karjuvaa vauvaa pitkin Kalliota, joskus 45 minuuttiakin ennen kun lapsi vihdoin nukahti. Muutamankin kerran joku ohikulkija kommentoi tilannetta, yleensä tosin myötätuntoisesti. Joskus joku tosin katsoi tosi pitkään. Kylmä hiki ja raivo oli tuttu tunne itselläkin. Toisten lapset sitä vaan nukahtivat rattaisiinsa noin vaan ja jos eivät nukkuneet, pötköttelivät muuten vaan tyytyväisenä paikallaan. Meidän lapsi KARJUI rattaissaan lähes aina hereillä ollessaan. Monetkin kerrat tuli todella kiire kotiin kävelyltä, kun lapsi heräsi ennen aikojaan. Välillä tuntui, että koko päivä oli pelkkää lapsen epätoivoista nukuttamista. Samalla jos annoin periksi ja vauvan valvoa, oli loppupäivä joka tapauksessa pelkkää itkua ja kiukkua. Murmeli oli siis sanalla sanoen melkoisen vaativa vauva, ja osaa edelleen ilmaista tahtonsa, turhautumisensa ja kiukkunsa hyvin selkeästi ja kovalla äänellä. Onneksi iän myötä touhuun on tullut enemmän tolkkua.
Esimerkiksi, nyt viikonloppuna olimme mummolassa Espoossa, ja siinä pohdin juurikin meidän kivikkoista alkutaivalta. Nyt Murmeli suostuu sentään jo leikkimään vaarinkin kanssa, ja nukahti päikkäreille helposti rattaisiin huolellisesti pakattuna mummolan takapihalle. Murmelin nukkuessa kävin saunassa ja annoin isovanhempien kytätä lapsen heräämistä. Ensimmäisten kuukausien aikana Murmelia oli ihan turha kuvitella jättävänsä hoitoon edes puoleksi tunniksi. Lasta piti hyssytellä ja rauhoitella, se vierasti eikä kelpuuttanut vanhempiensa lisäksi muita hoitajia. Mummolassa käynti oli aina tosi rankkaa, kun babysitteriä ei ollut eikä isäkään yleensä ollut mukana. Jouduin hoitamaan muksua ihan yksin ilman apuvälineitä. Kirosin silloin koko touhua ja ihmettelin miten muilla mummolassa käynti kuulostaa niin mukavalta pikkulomalta. Nyt vasta, kun lapsi on lähes vuoden vanha, tajuan. Murmelin leikkiessä palikoilla vaarin kanssa kävin läpi kasan naistenlehtiä ja söin suklaata (mummun ostamaa, joten sitä ei lasketa). Illalla Murmeli nukahti vartissa mummolan pinnasänkyyn ja sain vielä hetken rauhassa valvoa. Elämä alkoi tuntua jo melkein normaalilta!
Nyt kun saimme juuri muksun nukkumaan kahden hengen nukutusoperaation jälkeen (Murmeli vaatii äidin nukutukseen mukaan, joku ohimenevä vaihe toivon), aion ottaa suklaata. Niin juuri - suklaata. Itse ostettua. Saa koko typerä lakkoilu loppua - tammikuu on virallisesti meidän puolelta ohi. Suklaattomuus tässä vaiheessa on enää ihan turhaa kidutusta, joten korkkaan Kinder Maxi-pakkauksen syötyäni yhden Runebergin tortun. Niin.
Muutaman jo suht onnistuneen päiväuninukuttelun jälkeen meille tuli useampi päivä kärryttelyä väliin, kun oli kaikenlaista ohjelmaa ja päivämenoa. Ehkä Murmeli pääsi jo unohtamaan päiväunet pinnasängyssä, ehkä sen takia tämän päivän päiväunillemeno oli niin rankka kokemus.
Lyhyesti: lapsi karjui naama punaisena 40 minuuttia, eikä suostunut nukkumaan, vaikka kuinka haukotteli ja oli silminnähden väsynyt. Tuon ajan jälkeen poistuin itse turhautuneena olohuoneeseen jäähylle hetkeksi, ja kas kummaa, huuto makkarissa loppui. Itse koitin rauhoittua, juoda lasin vettä ja istua hetkeksi alas. Lapsi jutteli tyytyväisenä itsekseen sängyssä kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen yritimme nukkumista uudelleen. Nyt lopun uupunut taistelija nukahtikin 4 minuutissa. Tällä yhteensä 54 minuutin nukutusoperaatiolla lapsi nukkui kokonaiset 1 h 15 minuuttia, ja äidillä puolestaan oli valtava morkkis ja huono äiti -fiilis koko loppupäivän. Kannattiko? Jaa-a.
Toisaalta olen sitä mieltä, että lähes vuoden ikäinen lapseni voisi jo ryhtyä nukkumaan päiväunia omassa sängyssäkin, ainakin sateisina ja erityisen kylminä päivinä. Myöskään en tahdo opettaa muksulle, että kunhan tarpeeksi kauan huutaa, niin äiti antaa periksi. En siis voinut luovuttaa tajutessani, ettei muksu kerta kaikkiaan aio rauhoittua eikä se todellakaan tahdo mennä päikkäreille. Vaikka väsyttäisikin. Mutta oli kamalaa ja sydäntä väänsi.
Lapsen itkettäminen tuntuu tosi pahalta. Tuli mieleen viime kevät, kun lykin raivokkaasti karjuvaa vauvaa pitkin Kalliota, joskus 45 minuuttiakin ennen kun lapsi vihdoin nukahti. Muutamankin kerran joku ohikulkija kommentoi tilannetta, yleensä tosin myötätuntoisesti. Joskus joku tosin katsoi tosi pitkään. Kylmä hiki ja raivo oli tuttu tunne itselläkin. Toisten lapset sitä vaan nukahtivat rattaisiinsa noin vaan ja jos eivät nukkuneet, pötköttelivät muuten vaan tyytyväisenä paikallaan. Meidän lapsi KARJUI rattaissaan lähes aina hereillä ollessaan. Monetkin kerrat tuli todella kiire kotiin kävelyltä, kun lapsi heräsi ennen aikojaan. Välillä tuntui, että koko päivä oli pelkkää lapsen epätoivoista nukuttamista. Samalla jos annoin periksi ja vauvan valvoa, oli loppupäivä joka tapauksessa pelkkää itkua ja kiukkua. Murmeli oli siis sanalla sanoen melkoisen vaativa vauva, ja osaa edelleen ilmaista tahtonsa, turhautumisensa ja kiukkunsa hyvin selkeästi ja kovalla äänellä. Onneksi iän myötä touhuun on tullut enemmän tolkkua.
Esimerkiksi, nyt viikonloppuna olimme mummolassa Espoossa, ja siinä pohdin juurikin meidän kivikkoista alkutaivalta. Nyt Murmeli suostuu sentään jo leikkimään vaarinkin kanssa, ja nukahti päikkäreille helposti rattaisiin huolellisesti pakattuna mummolan takapihalle. Murmelin nukkuessa kävin saunassa ja annoin isovanhempien kytätä lapsen heräämistä. Ensimmäisten kuukausien aikana Murmelia oli ihan turha kuvitella jättävänsä hoitoon edes puoleksi tunniksi. Lasta piti hyssytellä ja rauhoitella, se vierasti eikä kelpuuttanut vanhempiensa lisäksi muita hoitajia. Mummolassa käynti oli aina tosi rankkaa, kun babysitteriä ei ollut eikä isäkään yleensä ollut mukana. Jouduin hoitamaan muksua ihan yksin ilman apuvälineitä. Kirosin silloin koko touhua ja ihmettelin miten muilla mummolassa käynti kuulostaa niin mukavalta pikkulomalta. Nyt vasta, kun lapsi on lähes vuoden vanha, tajuan. Murmelin leikkiessä palikoilla vaarin kanssa kävin läpi kasan naistenlehtiä ja söin suklaata (mummun ostamaa, joten sitä ei lasketa). Illalla Murmeli nukahti vartissa mummolan pinnasänkyyn ja sain vielä hetken rauhassa valvoa. Elämä alkoi tuntua jo melkein normaalilta!
Nyt kun saimme juuri muksun nukkumaan kahden hengen nukutusoperaation jälkeen (Murmeli vaatii äidin nukutukseen mukaan, joku ohimenevä vaihe toivon), aion ottaa suklaata. Niin juuri - suklaata. Itse ostettua. Saa koko typerä lakkoilu loppua - tammikuu on virallisesti meidän puolelta ohi. Suklaattomuus tässä vaiheessa on enää ihan turhaa kidutusta, joten korkkaan Kinder Maxi-pakkauksen syötyäni yhden Runebergin tortun. Niin.
Kommentit
Lähetä kommentti