Yhden lapsen politiikka
Kiikutin viime viikolla kassillisen äitiysvaatteita ystävälleni, joka on siinä ihanassa raskauden alkuvaiheessa, jossa pöksyt eivät enää mahdu kiinni, mutta vielä ei viitsisi satsata vaatteisiin, kun ei tiedä mihin kokoluokkaan sitä vielä kasvaa. Kassissa oli parit pöksyt, t-paitaa, äitiyssukkikset ja sellaista. Pidin itselläni ainoastaan mustat leggarit, jotka ovat matalavyötäröistä mallia, joten niitä voi käyttää ilman varsinaista pötsiäkin.
Äitiysvaatteista luopuminen oli melkein (mutta vain melkein) yhtä vaikeaa kuin Murmelin pieneksi jääneiden vaatteiden pakkaus säilytyslaatikoihin. Olemme periaatteessa olleet Miehen kanssa sitä mieltä, että yksikin lapsi saattaisi riittää meidän perheelle. Periaatteessa. Ajattelin aina, että kunhan saan kokea raskauden edes yhden kerran, niin olen tyytyväinen. Ja Mies on melko vakuuttunut siitä, että tätä sinänsä ihanaa ja jännittävää mutta myös niin uuvuttavaa vauva-aikaa riittää meille tämä yksi kerta. Olemme pariinkin otteeseen pohtinut sitä, miten elämä yhden lapsen kanssa on helpompaa, ja miten rankat valvomiset, pikkuvauvan vatsavaivat ja iltaitkut, uhmat ja muut tarvitsee käydä läpi vain kerran. Ja ekologisempaakin on elämä pikkuperheessä, puhumattakaan logistiikasta ja asumisesta ja matkustamisen kätevyydestä yhden lapsen kanssa! Eikä koskaan tarvitse kuunnella muksujen riitelyä mahdollisen auton takapenkillä, tai toimia erotuomarina, kun pienempi on hakannut vanhempaa puuhuilulla päähän tai heittänyt tätä jojolla, ja hajottanut samalla ison ikkunan kun vanhempi lapsi tajuaa väistää lentävää esinettä (true story). Emmekä me reporangat Murmelin vanhemmat mitenkään pysty hanskaamaan kahta vaippaikäistä samaan aikaan, enkä tahtoisi myöskään mitenkään olla taas pian raskaana, eikä sitten taas iän puolesta ole enää aikaa odotella montaa vuotta. Niin että varmaankin lapsilukumme jää yhteen, ja jos niin käy, on se ihan ok.
Niin ja silti, sittenkin... Pakatessani vauvan vaatteita kaappiin huomaan lajittelevani niitä säilytettäviin lemppareihin ja niihin, jotka voin laittaa eteenpäin. Lemppareita on aika paljon... Ja huomasin äitiysvaatteet eteenpäin ojentaessani sanovani, että saatan, ehkä, joskus kenties mahdollisesti haluta ne takaisin... Ja joku pieni kaiherrus jossakin vielä on, ja joku pieni osa miettii vielä. Että jos tulisi toinen, mikä sille nimeksi, ja missä se nukkuisi ja millainenkohan tyyppi se olisi, nauraisiko samoille jutuille kuin Murmeli ja mitä tekisin toisin. Ainakin nukuttaisin vauvan aika paljon nuorempana jo omaan sänkyyn, totuttaisin kantoreppuun alusta alkaen (tai treenaisin sen kantoliinan käytön vihdoinkin), ottaisin varoituksista huolimatta tutin käyttöön jo ihan alkupäivinä ja totuttaisin lapsen juomaan enemmän maitoa tuttipullosta sittenkin, kun imetys jo sujuu.
Ehkä jätämme koko asian kohtalon huomaan. Aika näyttää, ja molempi parempi ja muita vastaavia kliseitä. Mies varmaan tarvitsee vielä vähän pehmittelyä. Jos siis päädyn joskus johonkin ratkaisuun.
Äitiysvaatteista luopuminen oli melkein (mutta vain melkein) yhtä vaikeaa kuin Murmelin pieneksi jääneiden vaatteiden pakkaus säilytyslaatikoihin. Olemme periaatteessa olleet Miehen kanssa sitä mieltä, että yksikin lapsi saattaisi riittää meidän perheelle. Periaatteessa. Ajattelin aina, että kunhan saan kokea raskauden edes yhden kerran, niin olen tyytyväinen. Ja Mies on melko vakuuttunut siitä, että tätä sinänsä ihanaa ja jännittävää mutta myös niin uuvuttavaa vauva-aikaa riittää meille tämä yksi kerta. Olemme pariinkin otteeseen pohtinut sitä, miten elämä yhden lapsen kanssa on helpompaa, ja miten rankat valvomiset, pikkuvauvan vatsavaivat ja iltaitkut, uhmat ja muut tarvitsee käydä läpi vain kerran. Ja ekologisempaakin on elämä pikkuperheessä, puhumattakaan logistiikasta ja asumisesta ja matkustamisen kätevyydestä yhden lapsen kanssa! Eikä koskaan tarvitse kuunnella muksujen riitelyä mahdollisen auton takapenkillä, tai toimia erotuomarina, kun pienempi on hakannut vanhempaa puuhuilulla päähän tai heittänyt tätä jojolla, ja hajottanut samalla ison ikkunan kun vanhempi lapsi tajuaa väistää lentävää esinettä (true story). Emmekä me reporangat Murmelin vanhemmat mitenkään pysty hanskaamaan kahta vaippaikäistä samaan aikaan, enkä tahtoisi myöskään mitenkään olla taas pian raskaana, eikä sitten taas iän puolesta ole enää aikaa odotella montaa vuotta. Niin että varmaankin lapsilukumme jää yhteen, ja jos niin käy, on se ihan ok.
Niin ja silti, sittenkin... Pakatessani vauvan vaatteita kaappiin huomaan lajittelevani niitä säilytettäviin lemppareihin ja niihin, jotka voin laittaa eteenpäin. Lemppareita on aika paljon... Ja huomasin äitiysvaatteet eteenpäin ojentaessani sanovani, että saatan, ehkä, joskus kenties mahdollisesti haluta ne takaisin... Ja joku pieni kaiherrus jossakin vielä on, ja joku pieni osa miettii vielä. Että jos tulisi toinen, mikä sille nimeksi, ja missä se nukkuisi ja millainenkohan tyyppi se olisi, nauraisiko samoille jutuille kuin Murmeli ja mitä tekisin toisin. Ainakin nukuttaisin vauvan aika paljon nuorempana jo omaan sänkyyn, totuttaisin kantoreppuun alusta alkaen (tai treenaisin sen kantoliinan käytön vihdoinkin), ottaisin varoituksista huolimatta tutin käyttöön jo ihan alkupäivinä ja totuttaisin lapsen juomaan enemmän maitoa tuttipullosta sittenkin, kun imetys jo sujuu.
Ehkä jätämme koko asian kohtalon huomaan. Aika näyttää, ja molempi parempi ja muita vastaavia kliseitä. Mies varmaan tarvitsee vielä vähän pehmittelyä. Jos siis päädyn joskus johonkin ratkaisuun.
Kommentit
Lähetä kommentti