Kela, verottaja ja pankki, ystäväni
Tänään tuli postissa verokortti-ehdotus tälle vuodelle. Se herätti hilpeyttä. Verottaja on laskenut, että ryhtyisin taas veroja maksavaksi kansalaiseksi näin lapseni ollessa jo 10 kuukautta vanha. Olisihan se siis jo aikakin. Noh, joudun tuottamaan pettymyksen ja paljastamaan epäisänmaalliset aikeeni jäädä kotiin hoitovapaalle kokonaiseksi vuodeksi. Samalla huomenna olemme Murmelin kanssa pukeutumassa parhaimpiimme ja matkaamassa hattu kourassa pankkitädin pakeille tiedustelemaan, paljonko mahtaisimme saada lisää lainaa, ottaen huomioon tuon ylläolevan, eli että tuloja ei koko vuonna ole käytännössä ollenkaan. Vähät säästönikin aion syödä sen sijaan, että sijoittaisin ne pankin juuri lanseeraamaan ihan mahdottoman hyvään sijoitusrahastoon XYZ, ja lainan kuukausimaksutkin taidetaan laittaa jäihin täksi vuodeksi.
Mutta kylmä totuus on myös se, että ihana asuntomme on käymässä meille pieneksi. Joudumme väkisinkin, jossakin vaiheessa, vaihtamaan kotia. Nyt jo kylmää pelkkä ajatus. Olen asunut täällä kohta jo 9 vuotta, ja elämääni on mahtunut vaikka mitä käänteitä, ihmissuhdesäätöjä, draamoja työpaikalla, vauva-aika. Koti on pysynyt samana, vähän vaihtanut ilmettä putkiremontin aikana, kärsinyt ikkunoiden vaihto-operaation pölyt ja tukahduttavan kuuman julkisivuremppakesänkin pienen vauvan kanssa. Olen istunut taloyhtiön hallituksessa jo kohta 3 vuotta ja tiedän kaikki talon likaisimmatkin salaisuudet, heikkoudet, uhkat ja mahdollisuudet. Tykkään tästä asunnosta, kadunpätkästä ja koko Kalliosta niin paljon, eikä Mieskään enää oikeastaan haluaisi muualle. Olen jopa soittanut seinänaapurimme läpi ja kysellyt, haluaisiko joku myydä meille lisätilaa; toistaiseksi ei ole tärpännyt. Ehkä joku tulee vielä toisiin aatoksiin... Taloomme rakennetaan ensi kesänä ihania ullakkokämppiä, mutta niiden hinnat luultavasti karkaavat meiltä käsistä.
Sillä välin lottoamme epätoivoisesti. Saa nähdä, nauraako pankkitäti meidät pihalle. Jos nauraa, niin toivottavasti ei kuitenkaan herätä Murmelia päiväuniltaan.
Mutta kylmä totuus on myös se, että ihana asuntomme on käymässä meille pieneksi. Joudumme väkisinkin, jossakin vaiheessa, vaihtamaan kotia. Nyt jo kylmää pelkkä ajatus. Olen asunut täällä kohta jo 9 vuotta, ja elämääni on mahtunut vaikka mitä käänteitä, ihmissuhdesäätöjä, draamoja työpaikalla, vauva-aika. Koti on pysynyt samana, vähän vaihtanut ilmettä putkiremontin aikana, kärsinyt ikkunoiden vaihto-operaation pölyt ja tukahduttavan kuuman julkisivuremppakesänkin pienen vauvan kanssa. Olen istunut taloyhtiön hallituksessa jo kohta 3 vuotta ja tiedän kaikki talon likaisimmatkin salaisuudet, heikkoudet, uhkat ja mahdollisuudet. Tykkään tästä asunnosta, kadunpätkästä ja koko Kalliosta niin paljon, eikä Mieskään enää oikeastaan haluaisi muualle. Olen jopa soittanut seinänaapurimme läpi ja kysellyt, haluaisiko joku myydä meille lisätilaa; toistaiseksi ei ole tärpännyt. Ehkä joku tulee vielä toisiin aatoksiin... Taloomme rakennetaan ensi kesänä ihania ullakkokämppiä, mutta niiden hinnat luultavasti karkaavat meiltä käsistä.
Sillä välin lottoamme epätoivoisesti. Saa nähdä, nauraako pankkitäti meidät pihalle. Jos nauraa, niin toivottavasti ei kuitenkaan herätä Murmelia päiväuniltaan.
Kommentit
Lähetä kommentti