Tiehyttukokset, rintatulehdukset ja pakollinen tarina imetyksestä
On tämä imettäminen ihan mahdottoman hankala laji. Ihan ihmettelen, miten sitä on jatkettu jo kohta 7 kk ajan. Oikeastaan koko touhu alkoi onnistua vasta, kun Murmeli oli noin 5 kuukauden ikäinen! Täällä juuri kivuliaan tiehyttukoksen kourissa kärvistellessä, jo kohta kolmatta päivää, pohdiskelin imetyshistoriaamme ja erityisesti sen kuoppaista alkua:
Ensinnäkin, Murmelin pulleroisia reisiä ihaillessahan ei uskoisi, että jouduimme ensimmäisten viikkojen aikana juoksemaan neuvolassa painokontrollissa harva se päivä. Maidonnousu kunnolla kesti reippaasti yli viikon. Mahdollisesti tämä johtui pitkästä synnytyksestä ja synteettisestä oksitosiinista, jota sain 20 tunnin ajan ja sitten sen isomman annoksen istukan irrottamiseksi. Jo laitoksella Murmelille annettiin imetettäessä "motivaatiotippoja", eli pienellä ruiskulla luovutusmaitoa pisaroina, jotta hän olisi jaksanut motivoitua syömiseen, kun maitoa ei juuri tullut. Vauvan paino laski parissa päivässä noin 9%, joten kotiinlähtiessä meidän käskettiin antaa lisämaitoa parin desin verran päivässä.
Olin suhtautunut imetykseen aika neutraalisti, mutta viimeistään tässä vaiheessa siitä tuli pakkomielle. Korvikkeen antaminen ahdisti; mm. keskustelupalsta-imetysfanaatikkoäitien jäljiltä tuntui kuin olisin syöttänyt vauvalle pahvia. Halusin epätoivoisesti ruokkia lapseni itse. Olin stressaantunut ja turhautunut. Mistään ei saanut apua. Kyttäsin pissavaippojen määrää ja painoa, ja imetin päivät pääksytysten. Silti tuntui, että vauva jäi nälkäiseksi, eikä hänen painonsa noussut tarpeeksi nopeasti takaisin syntymäpainoon. Juoksimme neuvolassa ylimääräisissä painokontrolleissa ja koitimme (vastoin neuvolan ohjeita) olla tankkaamatta lapseen liikaa korviketta, jotta oma maidontuotanto lähtisi kunnolla käyntiin ja jotta lapsi ei alkaisi suosia tuttipulloa. Oikeasti, tolkuton stressi ja hätä!
Tuntui, että maitoa tuli edelleen hirveän vähän. Neuvolassa neuvottiin ainoastaan antamaan lisää korviketta. Vasta 3-4 viikkoa synnytyksestä pääsimme takaisin lähtöpainoon. Samoihin aikoihin sain Päivin yhteystiedot. Päivi on imetystukihenkilö, ja tuli kotikäynnille. Tästä oli mielestäni meille kaikille paljon apua. Päivin mielestä meidän ei olisi alun alkaenkaan pitänyt antaa lapselle lisämaitoa; painon olisi laitoksella pitänyt pudota YLI 10%. Lisämaidon antaminen siis kenties jopa hidasti tuota omaa maidonnousua. Samoin hän uskoi, että maitoa tuli kyllä lapselle tarpeeksi ja neuvoi ja korjaili imetysasentoja. Lisämaidosta luovuimme saman tien. Imetys sujuikin jonkin aikaa kohtuullisen hyvin, vaikka edelleen imetettiin todella tiheään tahtiin. Lapsi ei myös vieläkään vaikuttanut kovin tyytyväiseltä. Ja olin edelleen epävarma, vaikka paino lähtikin noiden alkuviikkojen jälkeen todella reippaaseen nousuun ja on jatkanut voittokulkuaan siitä lähtien.
Seuraava vitsaus olivat rintaraivarit. En edelleenkään tiedä mistä ne johtuivat, mutta pahimmassa vaiheessa Murmeli söi päivällä ainoastaan kävellessä tai hämärässä makuuhuoneessa pitkällään. Tässä vaiheessa epäilimme jo silent refluksitautiakin, koska selkäkaarella-raivarit sopivat täydellisesti taudinkuvaan. Jotain sellaista saattoi taustalla ollakin, koska raivarit helpottuivat 2,5 kuukautta kestettyään suunnilleen samoihin aikoihin kun aloitimme soseiden syönnin. Silent refluksi nimittäin usein paranee soseiden myötä, kun ruoka pysyy paremmin mahalaukussa eikä enää seilaa ruokatorveen takaisin. Oli miten oli, ymmärrän hyvin että moni äiti viimeistään tässä vaiheessa luovuttaa imetyksen suhteen. En edes tajua miten tällä kärsivällisyyden hitusella varustettu luonteeni jaksoi moista tappelua!
Mutta sitten vielä lopuksi tiehyttukokset ja rintatulehdukset. Olen kärsinyt näistä, imetyksen vakiinnuttua, jo noin viitisen kertaa. Tuskallinen vaiva meillä johtuu yleensä jostain syystä heikoksi jääneestä aterioinnista päivän mittaan, jolloin maitoa pääsee pakkautumaan koviksi pahkuroiksi. Sitten nuo pahkurat ryhtyvät sykkimään hullua kipua, joka tuntuu päässä asti. Yleensä vaiva ilmenee iltapäivästä ja pahenee iltaa kohden. Esimerksi nyt sunnuntaina Murmeli oppi ryömimään, eikä ollut niin kiinnostunut syömisestä hotkittuaan sitä ennen pari päivää maitoa hieman entistä useammin. Seurauksena 2 kivikovaa särkevää rintaa. Särkylääkkeen avulla valvoin sunnuntain ja maanantain välisen yön, koitin pumpata (ei onnistunut) ja odotin Murmelin heräävän, jotta voisin syöttää häntä ja siten saada tyhjennettyä tukoksia. Aiemmin tulehdus on mennyt ohi nopeasti, mutta tällä kertaa vaiva vaan jatkuu ja jatkuu. Yritän kuitenkin sitkeästi hoitaa tulehdusta itse, sillä antibioottien syöminen ei houkuttele.
Kotihoidoksi tarjotaankin yleensä vain runsasta imetystä tai pumppausta, mutta rinta voi myös mennä niin tukkoon, ettei kumpikaan onnistu. Kerran kokeilimme myös nk. kuumapullomenetelmää - ei oikein auttanut sekään (lasipullo kuumennetaan, asetetaan rinnalle ja odotetaan pullon viilentymistä ja alipainetta). Meillä parhaiten on joka kerta toiminut jääkaappikylmien kaalinlehtien survominen haarukalla ja sen jälkeen asettelu liiveihin esim nukkumaan mennessä. Yleensä turvotus laskee parin tunnin kuluessa niin, että imetys tai pumppaus taas onnistuu. Mieheni löysi tämän aivan mahtavan kikan googlettamalla ekaa kertaa sairastettaessa, kun itse väänsin itkua :) Tiehyttukos/rintatulehdus on käsittääkseni ihan vakavasti otettava vaivakin sen lisäksi, että on tosi kivulias ja hankala; kaikenlaisia uhkakuvia paiseista ja punkteerauksista kuulee. Ja antibioottikuuri kaiketi voi sekoittaa äidinmaidon kautta vauvankin vatsan. Meillä Mies on siis pariinkin otteeseen päässyt iltaa vasten ruokakauppaan etsimään kaalia - onneksi meitä lähellä on yölläkin auki oleva Alepa!
Onkohan mikään vauvoihin ja lastensaantiin liittyvä asia yhtä ristiriitaisia tunteita herättävä kuin imetys? Täysin järkevä ihminen voi hormonipöllyissään lähestulkoon romahtaa, kun joutuu antamaan lapselleen korviketta maidonnousua päiväkaupalla odotellessa. Ja tässä vaiheessa suhtaudun itse näihin imetysfanaatikkoäiteihin todellakin paheksuvasti - kun tukea, apua ja neuvoja ei juuri mistään saa, ei voi kaikilta vaatia sitkeää sissimenoa kuukausikaupalla. Ehkäpä tässä olisi neuvolajärjestelmän kehittämisen paikka - ainakin neuvolantätejä voisi kouluttaa paremmin ymmärtämään imetykseen liittyviä haasteita ja neuvomaan tuoreita ensikertalaisia ainakin siinä, miten kauan imetyksen onnistuminen voi kestää (kuukausia!). Oma, sinänsä ihastuttava neuvolantätini ei edes tiennyt, että imetystukihenkilöitä voisi tilata kotiin. Nyt tietää.
Ensinnäkin, Murmelin pulleroisia reisiä ihaillessahan ei uskoisi, että jouduimme ensimmäisten viikkojen aikana juoksemaan neuvolassa painokontrollissa harva se päivä. Maidonnousu kunnolla kesti reippaasti yli viikon. Mahdollisesti tämä johtui pitkästä synnytyksestä ja synteettisestä oksitosiinista, jota sain 20 tunnin ajan ja sitten sen isomman annoksen istukan irrottamiseksi. Jo laitoksella Murmelille annettiin imetettäessä "motivaatiotippoja", eli pienellä ruiskulla luovutusmaitoa pisaroina, jotta hän olisi jaksanut motivoitua syömiseen, kun maitoa ei juuri tullut. Vauvan paino laski parissa päivässä noin 9%, joten kotiinlähtiessä meidän käskettiin antaa lisämaitoa parin desin verran päivässä.
Olin suhtautunut imetykseen aika neutraalisti, mutta viimeistään tässä vaiheessa siitä tuli pakkomielle. Korvikkeen antaminen ahdisti; mm. keskustelupalsta-imetysfanaatikkoäitien jäljiltä tuntui kuin olisin syöttänyt vauvalle pahvia. Halusin epätoivoisesti ruokkia lapseni itse. Olin stressaantunut ja turhautunut. Mistään ei saanut apua. Kyttäsin pissavaippojen määrää ja painoa, ja imetin päivät pääksytysten. Silti tuntui, että vauva jäi nälkäiseksi, eikä hänen painonsa noussut tarpeeksi nopeasti takaisin syntymäpainoon. Juoksimme neuvolassa ylimääräisissä painokontrolleissa ja koitimme (vastoin neuvolan ohjeita) olla tankkaamatta lapseen liikaa korviketta, jotta oma maidontuotanto lähtisi kunnolla käyntiin ja jotta lapsi ei alkaisi suosia tuttipulloa. Oikeasti, tolkuton stressi ja hätä!
Tuntui, että maitoa tuli edelleen hirveän vähän. Neuvolassa neuvottiin ainoastaan antamaan lisää korviketta. Vasta 3-4 viikkoa synnytyksestä pääsimme takaisin lähtöpainoon. Samoihin aikoihin sain Päivin yhteystiedot. Päivi on imetystukihenkilö, ja tuli kotikäynnille. Tästä oli mielestäni meille kaikille paljon apua. Päivin mielestä meidän ei olisi alun alkaenkaan pitänyt antaa lapselle lisämaitoa; painon olisi laitoksella pitänyt pudota YLI 10%. Lisämaidon antaminen siis kenties jopa hidasti tuota omaa maidonnousua. Samoin hän uskoi, että maitoa tuli kyllä lapselle tarpeeksi ja neuvoi ja korjaili imetysasentoja. Lisämaidosta luovuimme saman tien. Imetys sujuikin jonkin aikaa kohtuullisen hyvin, vaikka edelleen imetettiin todella tiheään tahtiin. Lapsi ei myös vieläkään vaikuttanut kovin tyytyväiseltä. Ja olin edelleen epävarma, vaikka paino lähtikin noiden alkuviikkojen jälkeen todella reippaaseen nousuun ja on jatkanut voittokulkuaan siitä lähtien.
Seuraava vitsaus olivat rintaraivarit. En edelleenkään tiedä mistä ne johtuivat, mutta pahimmassa vaiheessa Murmeli söi päivällä ainoastaan kävellessä tai hämärässä makuuhuoneessa pitkällään. Tässä vaiheessa epäilimme jo silent refluksitautiakin, koska selkäkaarella-raivarit sopivat täydellisesti taudinkuvaan. Jotain sellaista saattoi taustalla ollakin, koska raivarit helpottuivat 2,5 kuukautta kestettyään suunnilleen samoihin aikoihin kun aloitimme soseiden syönnin. Silent refluksi nimittäin usein paranee soseiden myötä, kun ruoka pysyy paremmin mahalaukussa eikä enää seilaa ruokatorveen takaisin. Oli miten oli, ymmärrän hyvin että moni äiti viimeistään tässä vaiheessa luovuttaa imetyksen suhteen. En edes tajua miten tällä kärsivällisyyden hitusella varustettu luonteeni jaksoi moista tappelua!
Mutta sitten vielä lopuksi tiehyttukokset ja rintatulehdukset. Olen kärsinyt näistä, imetyksen vakiinnuttua, jo noin viitisen kertaa. Tuskallinen vaiva meillä johtuu yleensä jostain syystä heikoksi jääneestä aterioinnista päivän mittaan, jolloin maitoa pääsee pakkautumaan koviksi pahkuroiksi. Sitten nuo pahkurat ryhtyvät sykkimään hullua kipua, joka tuntuu päässä asti. Yleensä vaiva ilmenee iltapäivästä ja pahenee iltaa kohden. Esimerksi nyt sunnuntaina Murmeli oppi ryömimään, eikä ollut niin kiinnostunut syömisestä hotkittuaan sitä ennen pari päivää maitoa hieman entistä useammin. Seurauksena 2 kivikovaa särkevää rintaa. Särkylääkkeen avulla valvoin sunnuntain ja maanantain välisen yön, koitin pumpata (ei onnistunut) ja odotin Murmelin heräävän, jotta voisin syöttää häntä ja siten saada tyhjennettyä tukoksia. Aiemmin tulehdus on mennyt ohi nopeasti, mutta tällä kertaa vaiva vaan jatkuu ja jatkuu. Yritän kuitenkin sitkeästi hoitaa tulehdusta itse, sillä antibioottien syöminen ei houkuttele.
Kotihoidoksi tarjotaankin yleensä vain runsasta imetystä tai pumppausta, mutta rinta voi myös mennä niin tukkoon, ettei kumpikaan onnistu. Kerran kokeilimme myös nk. kuumapullomenetelmää - ei oikein auttanut sekään (lasipullo kuumennetaan, asetetaan rinnalle ja odotetaan pullon viilentymistä ja alipainetta). Meillä parhaiten on joka kerta toiminut jääkaappikylmien kaalinlehtien survominen haarukalla ja sen jälkeen asettelu liiveihin esim nukkumaan mennessä. Yleensä turvotus laskee parin tunnin kuluessa niin, että imetys tai pumppaus taas onnistuu. Mieheni löysi tämän aivan mahtavan kikan googlettamalla ekaa kertaa sairastettaessa, kun itse väänsin itkua :) Tiehyttukos/rintatulehdus on käsittääkseni ihan vakavasti otettava vaivakin sen lisäksi, että on tosi kivulias ja hankala; kaikenlaisia uhkakuvia paiseista ja punkteerauksista kuulee. Ja antibioottikuuri kaiketi voi sekoittaa äidinmaidon kautta vauvankin vatsan. Meillä Mies on siis pariinkin otteeseen päässyt iltaa vasten ruokakauppaan etsimään kaalia - onneksi meitä lähellä on yölläkin auki oleva Alepa!
Onkohan mikään vauvoihin ja lastensaantiin liittyvä asia yhtä ristiriitaisia tunteita herättävä kuin imetys? Täysin järkevä ihminen voi hormonipöllyissään lähestulkoon romahtaa, kun joutuu antamaan lapselleen korviketta maidonnousua päiväkaupalla odotellessa. Ja tässä vaiheessa suhtaudun itse näihin imetysfanaatikkoäiteihin todellakin paheksuvasti - kun tukea, apua ja neuvoja ei juuri mistään saa, ei voi kaikilta vaatia sitkeää sissimenoa kuukausikaupalla. Ehkäpä tässä olisi neuvolajärjestelmän kehittämisen paikka - ainakin neuvolantätejä voisi kouluttaa paremmin ymmärtämään imetykseen liittyviä haasteita ja neuvomaan tuoreita ensikertalaisia ainakin siinä, miten kauan imetyksen onnistuminen voi kestää (kuukausia!). Oma, sinänsä ihastuttava neuvolantätini ei edes tiennyt, että imetystukihenkilöitä voisi tilata kotiin. Nyt tietää.
Itse olen saanut paljon apua pahoihinkin tulehduksiin hakaniemen homeopaateilta, toimivat nykyään siinä hämeentie 7.ssä(Circlum Farmasia). Viimeksi hoidin hyvällä menestyksellä korvatulehduksen ja poskiontelot. Sitä ennen aina uusiutuvan munuasiin nousevan virtsatie tulehduksen kolmisen vuotta sitten. Tulehdukset ovat siis pysyneet nyt kolme vuotta täysin pois. Sitä ennen niitä ehti olla vuoden verran ja söin usean antibioottikuurin ilman pysyvää vaikutusta.
VastaaPoistaKiitos vinkistä! Homeopatiaa en olekaan vielä kokeillut. Auttaisikohan se myös kummiin reumankaltaisiin nivelvaivoihin, jotenkin olen nekin yhdistänyt imetykseen...
PoistaKannattaa kokeilla ehdottomasti, ainakin hyvä keino tukemaan terveyttä. Tuossa hämeentiellä on taitava homeopaatti, ymmärtää ihan puolesta sanasta tarpeen ja osaa kyselläkkin jos ei itse osaa kaikkea kertoa.
PoistaMulla oli kahden lapsen kanssa rintatulehdus vain kerran. Siinä oli yksi kertaa liikaa, sen verran tukalaa se on. Ja sulla on ollut niitä jo liuta enemmän... Hienoa, että olet jaksanut täysijärkisenä ja että jaat kokemuksesi. Oletko miettinyt kuinka kauan jatkat imetystä? Mulla esikoinen päätti 8 kk ikäisenä, että hei vaan mutsi, tämä on nyt tässä. Nuoremman kanssa pelkäsin, ettei imetys lopu koskaan. Yksi ilta imetys päättyi yhteiseen naurunremakkaan. Se oli siinä. Yhteinen, naurulla sinetöity sanaton päätös. Tyttö oli kymmenisen kuukautta vanha.
VastaaPoistaHeh, sitä oonkin täsä viime päivinä pohtinut ;) Alunperin ajattelin, että imettäisin vauvaa puolivuotiaaksi, mutta sitten kun se homma alkoi vasta niillä main sujua, niin en raaskinutkaan lopetella. Nyt tuntuis, että olis kiva just jos lapsi itse lopettaisi juurikin siinä vajaan vuoden ikäisenä :)
Poista