Raivokohtaus rattailla
Tänään oli taas sellainen päivä. Olimme äitiporukalla lounastamassa, ja sen jälkeen lähdimme sateessa kävelemään, siinä toivossa, että lapset nukahtaisivat mukavaan sateenropinaan rattaissa. Kuulostaa rattoisalta vai mitä? Olin jopa tajunnut laittaa uudet kumisaappaat jalkaan ja vettäpitävän takin päälle ihan sateen toivossa. (Ostin kerrankin fiksuna naisena numeroa isommat kumpparit huomioiden syksyn ja kevättalven loskat ja villasukkien/pohjallisten tarpeen.)
Noh, Murmeli veti tietenkin hernettä rattaissaan. Ei kiinnostanut rattoisa sateenropina eikä nukkuminen, vaikka väsytti tietenkin hirveästi. Lopulta kiukkuitku saavutti mittapuun, johon ei yleensä tepsi muu kuin se, että lapsi nostetaan syliin hetkeksi. No, sateenvarjo syrjään ja rattaiden sadesuoja sivuun. Lapsi sateesta huolimatta syliin. Hetken rauhottelun jälkeen muksu kastuneena takaisin rattaisiin, kuitenkin enemmän pystyssä ja vähemmän kuivana niin, että lapsen ärtymys pysyy siedettävissä rajoissa. Kiukulla Hämeentieltä ylös Torkkelinmäelle tiukkaa ylämäkeä, ja vauhdilla kotia kohti. Karjuva lapsi rattaista kainaloon ja rattaat vaunuvarastoon. (Rattaiden sadesuojan vetskari hajosi raivon seurauksena niin, ettei sitä enää saa korjattua kangasta leikkaamatta, kun sadekangasta on vetskarin sisässä varmaan senttikaupalla.) Sylissä rauhoittunut lapsi kainalossa hissillä kotiin, ja kotona lapsen taas tikahtuessa huutoonsa kaikkien märät vaatteet eteisen lattialle yhtenä myttynä, ja kiireesti makkariin imettämään.
Lapsi nukahti lopulta alle viiden minuutin, oman kiukkuraivon laantuminen taas kesti yli puoli tuntia. Huh, tällaiseen ei 15 vuoden työelämä ole minua opettanut; rasittavinkaan macho-mieskerhotouhu ei ole koskaan saanut minua tällaiseen tilaan. Parisuhteessakin itkupotkuraivarit saa sentäs syydettyä toisen niskaan; nyt oli pakko purra hammasta ja hillitä itseä.
Mahtavasta äiti-lapsi suhteestamme tosin kertonee jotain se, että kun oikeasti rasittuneena murisin lapselle hississä jotakin tyyliin "ole nyt hiljaa oikeesti", niin lapsi nauroi ilahtuneena luullen, että murinani oli tavanomaista pelleilyäni hänen huvittamisekseen. Se on jotain sentäs.
Noh, Murmeli veti tietenkin hernettä rattaissaan. Ei kiinnostanut rattoisa sateenropina eikä nukkuminen, vaikka väsytti tietenkin hirveästi. Lopulta kiukkuitku saavutti mittapuun, johon ei yleensä tepsi muu kuin se, että lapsi nostetaan syliin hetkeksi. No, sateenvarjo syrjään ja rattaiden sadesuoja sivuun. Lapsi sateesta huolimatta syliin. Hetken rauhottelun jälkeen muksu kastuneena takaisin rattaisiin, kuitenkin enemmän pystyssä ja vähemmän kuivana niin, että lapsen ärtymys pysyy siedettävissä rajoissa. Kiukulla Hämeentieltä ylös Torkkelinmäelle tiukkaa ylämäkeä, ja vauhdilla kotia kohti. Karjuva lapsi rattaista kainaloon ja rattaat vaunuvarastoon. (Rattaiden sadesuojan vetskari hajosi raivon seurauksena niin, ettei sitä enää saa korjattua kangasta leikkaamatta, kun sadekangasta on vetskarin sisässä varmaan senttikaupalla.) Sylissä rauhoittunut lapsi kainalossa hissillä kotiin, ja kotona lapsen taas tikahtuessa huutoonsa kaikkien märät vaatteet eteisen lattialle yhtenä myttynä, ja kiireesti makkariin imettämään.
Lapsi nukahti lopulta alle viiden minuutin, oman kiukkuraivon laantuminen taas kesti yli puoli tuntia. Huh, tällaiseen ei 15 vuoden työelämä ole minua opettanut; rasittavinkaan macho-mieskerhotouhu ei ole koskaan saanut minua tällaiseen tilaan. Parisuhteessakin itkupotkuraivarit saa sentäs syydettyä toisen niskaan; nyt oli pakko purra hammasta ja hillitä itseä.
Mahtavasta äiti-lapsi suhteestamme tosin kertonee jotain se, että kun oikeasti rasittuneena murisin lapselle hississä jotakin tyyliin "ole nyt hiljaa oikeesti", niin lapsi nauroi ilahtuneena luullen, että murinani oli tavanomaista pelleilyäni hänen huvittamisekseen. Se on jotain sentäs.
 |
| Puu-Vallilassa ennen sadetta |
 |
| Uskolliset Emmaljungat syystunnelmissa |
Kommentit
Lähetä kommentti